keskiviikko 17. elokuuta 2016

Laidunelämää

 
Viimeisiä viedään, muutto lähestyy kovaa vauhtia ja perjantaina on aika sanoa hei hei Konginkankaan väelle, pakata hevoset koppiin ja suunnata Saarijärvelle. Aivan varmasti tulee ikävä takaisin, sekä ihmisiä, että heppoja siellä (itseasiassa nyt on jo valmiiksi ikävä!:( Vaikka ei ole edes vielä muutettu... :D). Hyvinkin todennäköisesti ensi kesänä Veera ja varsa lähtevät taas laitumelle sinne, mutta silti tätä kirjoittaessa on jotenkin haikean lopullinen olo. Valitettavasti tämä kesä ei kuitenkaan voinut jatkua ikuisesti. Venytin päätöksen tekemistä mahdollisimman pitkään, mielipide vaihtui pään sisällä kymmeniä kertoja ja viivästytin jo Veeran paluuta Saarijärvelle parikymmentä päivää, mutta jossain vaiheessa oli alettava ajattelemaan tulevaisuutta.
 
Molemmissa talleissa on niin paljon hyvää, joten tahtoisin vaan valita ne kaikista parhaat puolet molemmista ja jatkaa niin kuin tähänkin asti. Realiteetit kuitenkin iskeytyivät jossain vaiheessa päin naamaa ja muistin millainen viime talvi oli. Silloin koin todella raskaaksi kaikkien hevosten hoitamisen, kun palasin tallilta yömyöhään, talo oli pimeänä ja kaikki muut kotona olivat jo nukkumassa, ja samaan aikaan tiesi että seuraavana päivänä odottaa herätys ennen seitsemää. Monena iltana jouduin tekemään kaikkeni, etten nukahtaisi yksin valottomalla kotimatkalla rattiin. Se, että kaikki hevoset on samalla tallilla tulee helpottamaan nyt niin paljon, eikä enää tarvitse potea huonoa omatuntoa siitä, ettei kaikkien luona kerta kaikkiaan millään pysty käymään joka päivä. Mullahan on tällä hetkellä kolme säännöllisesti hoidettavaa & ratsastettavaa, kun valmentajan hevosella menen vähintään sen neljä kertaa viikossa, joten voin sanoa että tallireissuista ei ihan siinä parissa tunnissa selviä...
 
 Vielä tänä syksynä ei ole tuntunut yhtään raskaalta mitkään hevoshommat ja olenkin tehnyt lähes jokaisen iltatallin vapaaehtoisesti Konginkankaalla noin kuukauden aikana, mutta työt ja lukio syövät kyllä todella paljon. Varsinkin se, että kun on niin valtavasti hommaa ja tietää ettei koskaan voi saada kaikkea valmiiksi tehtyä, koska yksinkertaisesti vuorokaudessa ei vaan tunnit riitä. Jostain on pakko karsia ja tavallaan se on valitettavaa, että itse olen valinnut omat hepat ykkösprioriteetiksi. Se minkälaista iloa ja onnea aidoimmillaan etenkin oma varsa tai maastolenkki oman tamman kanssa voi tuoda on kyllä jotain sellaista, minkä vuoksi jaksaa mitä vaan. Se on oikeastaan aika hauskaa miten iloiseksi ihmisen voikaan tehdä niin pienet, mutta omalla tavallaan ne ainakin minulle kaikkein tärkeimmät asiat, kuten se, että molemmat hevoset hirnahtavat minulle tervehdyksen aina, kun astun ulos autosta niiden luona ja se kuinka myrskyisenä iltana oma varsa käyttäytyykin kuin maailman kiltein ja uskollisin kultainennoutaja astellen rinnalla pää alhaalla.
Siitä tietää, että se on kaikki sen arvoista.

Mun ystävät
 
 


Kaunis Veera
Näytän tosi pitkältä tässä kun seison niin paljon Veeran etupuolella :D
Tässä taas mittasuhteet ovat jo normalisoituneet :D




2 kommenttia:

  1. Aivan ihania kuvia! Niin sievät väritki!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Olin vähän huolissaan noista väreistä että onko ne liian vahvat tai muuta, kun äiti valitti niistä, sen mielestä kuvia ei saisi muokata oikeastaan yhtään :D Omaankin silmään tuo valoitus oli kiva, mutta kivaa kun kommentoit niin sain varmistuksen että olivat ihan kelvollisia! :)

      Poista