sunnuntai 28. elokuuta 2016

LvR Aluekoulukisat 27.8.

*Skipatkaa tämä postaus jos tahdotte lukea vain Verasta tai varsasta, sillä nyt on juttua Mustasta!
 Olen miettinyt, että mistä kaikesta "voin" tänne kirjoittaa (ts. mikä on kohdeyleisö), mutta tullut siihen tulokseen, että en kuitenkaan voi perustaa omaa blogia jokaiselle eri hevoselle, ja toisaalta en taas malta olla kertomattakaan näistä kaikista muistakin jutuista. Jos äänekästä vastarintaa ei ilmaannu kommenttikenttään, jatkan kuten tähänkin asti :'D

Postauksen upeista kuvista kiitos Tiia Tahvanainen Photography!

Eilen suunnattiin pitkästä aikaa kilpailemaan ruunan kanssa, tällä kertaa Killerille. Viimeksi startattiin silloin, kun lunta oli vielä maassa, ja kesän kisat menivät meiltä kokonaan ohi eli viimeisimmästä kerrasta tosiaan on aikaa. Kuvissa keli näyttää ihanan aurinkoiselta ja aamupäivällä olikin lämmin sää, mutta ilmeisesti vähän koko maassa riehunut myrskytuuli iski kaiketi pahasti juuri  Keski-Suomen ympäristöön ja loppujen lopuksi kilpailut jouduttiin keskeyttämään lopullisesti heti päivän ensimmäisen alueluokan jälkeen. Starttasin luokkani viimeisenä ja jo silloin kouluaidat kaatuili ja puolen tunnin kuluttua koko alue alkoi tyhjentyä, kun isot mainoslevyt alkoivat irrota ja lennellä ympäriinsä. Kävi siis aika hyvä tuuri, että saatiin vedettyä edes tuo meidän luokka loppuun, mutta todella monen suoritus jäi kyllä esittämättäkin valitettavasti.

Ensimmäistä kertaa meidän valkku oli mukana auttamassa verkassa ja siitä oli kyllä iso apu. Ruunakin tuntuu aina huomaavan valvovan silmän läsnäolon ja ei yritä huijata minua niin paljon :D Musta on niin kokenut, että välillä se osaa vähän vedättää minua, mutta kun valmentaja on paikalla se ei yritä samalla tavalla luikerrella työnteosta... Kisoissa G on kyllä niin supermotivoitunut aina, että siellä se kyllä ainakin tahtoo näyttää parastaan, ellei kuski touhuillansa sitä estä. Oikea kilpahevonen siis, joka rakastaa esiintyä ja innostuu, kun huomaa pääsevänsä reissuun. 


Ihmetys olikin siis suuri, kun pienen kävelytauon jälkeen radalle lähtiessä ruunasta tuli vähän tahmea, vaikka aiemmin verkassa oli ollut tosi hyvä - ja kun G vieläpä oikeasti on niitä hevosia jotka antaa itsestään aitojen sisällä aina sen 110 prosenttia. Suoritus oli kuitenkin tasaisen varma ja tulos oli sen mitä saattoi odottaakin eli ruuna ei petä koskaan, tällä kertaa keräten prosenteiksi 64,205% alueluokka Helppo B:3 ohjelmasta. Päivän taso oli todella kova, nähtiinpä siellä esimerkiksi myös PM-kisoissakin edustanut ratsastaja, siispä tällä kertaa meidän tulos riitti luokan viidenteen sijaan. Palkintojen jaon jälkeen löytyi syy ruunan vähän "vetelämpään" olemukseen, josta puuttui se viimeinen särmä eli ruunalla oli kauhea pissihätä :D Herra ei suostu missään nimessä käymään asioillaan muualla kuin karsinassa, ja niinpä sillä sekunnilla, kun se pääsi purualustalle se pissi kauhean lammikon, jota se oli pidättänyt aamusta asti monta tuntia. Ei ihmekään jos ei meinaa tossu kulkea, kun pitää juosta kintut ristissä, kun ei löytynyt ruunalle sopivaa toilettia (tai oikeastaan ruuna kelpuuttaa vain sisävessan ;))!

Tää varmaan erottuikin jo joukosta laatunsa (valitettavasti ei hyvän sellaisen :D) vuoksi, eli tää on vain mun ite puhelimella ottama kuva :)

Kotimatkasta ei selvitty täysin ilman tarpeetonta äksöniä, kun jouduttiin ajelemaan kiertotietä puiden kaatuiltua teille ja kaiken huipuksi meiltä meinasi loppua autosta diesel, sillä sähkökatko oli lähes kaikkialla lähistöllä, ja mistään ei meinattu saada uutta polttoainetta sen vuoksi. Jouduttiin sitten jäämään eräälle huoltoasemalle noin kymmenen kilometrin päähän tallista odottelemaan, sillä ei uskallettu enää käynnistää autoa ja lähteä ajamaan riskillä viimeisiä kilometrejä (bensakoneessahan ei haittaa niinkään jos bensa loppuu, mutta dieselissä asia ei ole ihan niin yksinkertainen vaan oikeastaan poikkeuksetta seuraa kallis lasku perästä). Kävi niin ihanasti, että tallinomistaja sattui juuri silloin soittamaan minulle ja kerroin samalla, että olimme jumissa asemalla, jossa sähkökatko oli ollut jo yli kaksi tuntia ja koko paikka oli pistetty jo kiinni, niin hän lupasi metsästää meille jostain kanisterin ja tuoda sen meille täytenä keskustasta! Kokonaisuudessaan lähes tunnin ihmettelyn sekä odottelun jälkeen päästiin vihdoin jatkamaan matkan viimeiset kilometrit tallille, jossa ei (tietenkään...) ollut myöskään sähköjä. Puhelimen valolla laiteltiin sitten kaikki tavarat suurinpiirtein paikoilleen ja hoidin vielä lisäksi omat hepat nopsasti, jonka jälkeen, ihme kyllä, päästiin kotimatka ilman mitään kommervenkkejä. Koko päivä kuitenkin meni läpi tosi hyvällä fiiliksellä ja tuollaisetkaan viivästykset ei haittaa lainkaan, kun niihin osaa suhtautua oikein ja takana on onnistunut kisapäivä piristämässä :) 

Tää on mun mielestä ihana kuva tunnelmaltaan, tyytyväinen heppa ja kuski!
On iloinen asia ratsastaa hienolla hevosella!


Nää pari kuvaa on iskän ottamia. Tässä G yritti luiskahtaa tässä kaarteessa ulos, kun vähän kyttäsi, niin kuskin paino ei ehtinyt mukaan, mutta ruunan ilme ja asento oli niin söpöt, että tahdoin julkaista tämänkin :D

Tässä menossa vielä korjaus edellisen kuvan tilanteesta

Gere on aina niin kiltisti kisapaikalla. Hevosta ei saisi pitää kisoissa ilman suitsia, mutta tässä kisat ovat jo loppuneet ja olimme viimeisiä paikalla, joten teknillisestikään mitään kiellettyä ei tapahtunut :D



perjantai 26. elokuuta 2016

"Sähän voisit alkaa jo ratsastaa tolla varsalla"



"Syksyllä? Joo niin periaatteessa voisinkin.
Mutta en kyllä aio"




 Otsikon lause kuultiin erään ammattilaisen suusta jokunen viikko sitten, ja ihan oikeassahan hän olikin. Nika tosiaan on syksyllä jo 2,5-vuotias ja jotkut aloittavat ratsukoulutuksen jo siinä iässä, kun varsat palaavat laitumilta talliin. Siinä vaiheessa nuori on yleensä rauhallinen (eli väsynyt; laidun kyllä kesyttää villeimmänkin oripojan), kun takana on kuukausien jakso ulkona laumassa. Itse aion kuitenkin odottaa, että Nika on kolmivuotias ennen kuin laitan sen satulaan. 

 
Se on niin kakara vielä. Isohan se jo on, mutta rungosta näkee, että pelkkä varsa kuitenkin ja kasvaa aivan varmasti vielä. Liian aikaisella ratsutuksella voisi olla negatiivinen vaikutus varsan kehitykseen ja kasvuun, ja täytyy muistaa, että hevostahan ei ole luotu kantamaan ihmisen painoa selässään. Kun eräs tallikaverini näki Nikan hän kysyi, että tuoko muka on varsa niin vastasin " Joo, kaksivuotiashan on vasta taaperoikäinen!" ja niinhän se tosiaan on. Syksyllä kuitenkin täytyy alkaa jo harjoitella työntekoa ja Nikan ohjelmaan tulee kuulumaan mm. ajaminen, juoksutus ja irtohypytys sekä maastokävelyt maasta käsin. Satulan se saa selkäänsä mitä pikimmiten, mutta ratsastajaa en aio sinne laittaa ihan vielä. Aion kuitenkin totuttaa sitä vähitellen kevyeen painoon selässä hyvin satunnaisesti valmistellen sitä selkäännousuun, ja kuka tietää, ehkä käväisen siellä sittenkin itse ensimmäisenä jo talven aikana.

Varsan pääasiallinen tehtävä on kuitenkin olla vain varsa ja ihmisen tulee varmistaa, että se saa kasvaa rauhassa tarpeeksi pitkään ja sille tarjotaan oikeanlaiset olosuhteet siihen. Mitä isompi varsasta on tulossa, sitä enemmän aikaa se tarvitsee. Kun hommat aloitetaan, varsan tulee olla aina innoissaan lähdössä töihin. Tyytyväisen varsan hyvä tunnusmerkki onkin se, että se tahtoo hakeutua ihmisten luokse ja sitä ei tarvitse metsästää laitumen perältä iskuryhmän kera, vaan se saapuu oma-aloitteisesti. Jos varsa juoksee pakoon eikä tahdo antaa kiinni, se on merkki siitä että työ on sille liian raskasta eikä ihmisen kanssa ole enää kivaa, ja silloin on otettava aikalisä. Väkisin ei kannata alkaa puurtamaan etenkään varsojen kanssa, sillä myöhemmin negatiivisesta asennoitumisesta työntekoon voi olla vaikea hankkiutua eroon.


Nikalla on vielä varsan katse silmissä
Tahdon tehdä itse kaikki lopulliset päätökset varsan kanssa, mukaan lukien myös tämän eli kuinka  ja milloin aion opettaa Nikan ratsuksi. Muitakin täytyy toki kuunnella, mutta itsehän minä olen niistä  kaikista päätöksistä vastuussa. Sitten kun kaikessa on itse mukana, ei voi syyttää ketään muuta, jos jokin asia menee pieleen. Yksi asia minua vähän harmittaa Nikan varsa-ajasta ja silloin olisi pitänyt tehdä se ratkaisu mikä itsestä tuntui parhaimmalta. Toisaalta tuntuu, että mikäs minä olen sanomaan vastaan ammattilaisille tai olemaan eri mieltä, mutta lopultakaan se kuitenkin on minun hevonen ja minun päätös ja usein sen oman hevosen tuntee ja tietää itse ihan parhaiten, ja sen olen nyt oppinut.


Varsalle kaikki asiat ovat ensimmäisellä kerralla uusia, joten opittavaa on koko ajan paljon. Selkäännousua on siis turha kiirehtiä


Tykkään puuhastella Nikan kanssa mahdollisimman paljon aivan arkisiakin asioita, koska silloin kun tuntee varsansa, on helpompi havaita, miten hevonen suhtautuu opettaessa jotakin uutta asiaa ja kuinka nopeasti siinä voi edetä.


maanantai 22. elokuuta 2016

Muutto ja eka ratsastus Veralla

 
Nika on ollut niin reipas poika ja molemmat ovat sopeutuneet tosi hyvin uuteen kotiin. Varsan käytös on ollut suorastaan yli odotusten, toivotaan vaan, että sama meininki jatkuu eikä kyseessä ole pelkkää vieraskoreutta! Hieman se vaikuttaa ns. "ujolta" ja vähän aralta sekä varovaiselta uudessa isossa paikassa, mutta sen itseluottamus on jo noussut kohisten parissa päivässä ja se seisoo jo kiltisti käytävässä ja tykkää mennä omaan karsinaansa, kun alkuun se vähän jännitti. Nika myös viihtyy oikein hyvin ulkona sekä tallissa, vaikkei Veera olisikaan lähistöllä. Täytyy muuten sanoa, että kyllä huomaa kenen poika Nika on, kun ne ovat samalla laitumella Veeran kanssa, osalla on ollut suorastaan vaikeuksia erottaa niitä toisistaan :D

"I'll run straight into your arms, you're the bright and morning sun"
Kaunis poika ♥
Historiallinen hetki, sillä nämä taitavat olla viimeiset kuvat Nikasta hulmuharjan kera, sillä eilen leikkasin sille ratsutukan! Alkuun ajatus kauhistutti, mutta lopputulos olikin yllättävän hyvä ja Nika näyttää nyt ihan isältään Don Larinolta.


Veerallehan tässä ei ole ollut mitään ongelmaa odotettavissakaan, kun Keski-Suomen ratsastuskeskus on ollut sen kotitalli kohta kahden vuoden ajan. Tallireissut ovat venähtäneet viime päivinä pisimmillään jopa kahdeksaan tuntiin, ja siltikään sieltä ei olisi millään malttanut lähteä pois :D  Eilen kiipesin Veran selkään ensimmäistä kertaa yli kuukauteen (!!),  ja täytyy sanoa, että olin jo ehtinyt unohtaa miltä tuntuu ratsastaa omalla tammalla. Se on kuin kotiin palaisi ja eihän siitä hymystä ollut tulla loppua ollenkaan niin kauan, kun Veran kanssa touhusin. 
 
Tää virne oli kuin tatuoitu mun naamalle :D

Vera on ollut koko ratsastustauon ajan laumassa laitumella, joten ei tarvitse aloittaa tavallaan nollasta, kun laitumella se liikkui kuitenkin useita kilometrejä päivässä. Puolen tunnin kevyt ratsastus pellolla oli siis ihan sopiva paluu arkeen, mutta seuraavana päivänä eli tänään maanantaina täytyy ottaa vielä kevyemmin, ja aionkin tehdä pitkän käyntimaaston sateesta huolimatta. Käyntiä kun ei koskaan voi ratsastaa liikaa, sillä se ei kuluta hevosta lainkaan (no selän kyllä saa jumiin, jos hevonen on enemmän mutkalla kuin keitetty spagetti, mutta jaloille käynti tekee pelkästään hyvää). Pitkät käyntimaastot ovat myös hyväksi paitsi hevosen pääkopalle, ja mikä parasta, myös valtavaksi paisuneelle mahalle... En oikein ymmärrä miten Veera onnistui lihomaan puolessatoista kuukaudessa niin paljon, sillä laidun jossa se oli, on melko niukka ja pitkälti kaluttu puhtaaksi, eikä se saanut ollenkaan muuta heinää lisäksi. Täytyy varmaan varalta syöttää Psyllium kuuri molemmille, jos hiekka aiheuttaisi mahan pönötystä, mutta todennäköisesti syy on Veeran loisteliaissa rehunkäyttäjän ominaisuuksissa. Vera on joskus kauan sitten ollut herkkä laihtumaan liiaksikin etenkin talvisin, mutta ilmeisesti stressitön elämä on yhtä kuin vatsa alkaa paisua ja ruoka maittaa.
 
Päivän pähkinä: etsikää kuva jossa mua ei hymyilytä 
*vinkki saattaa olla mahdotonta :D


Ahmatti lempipuuhassaan :D

Vaikka Veeralla oli huisin hauskaa, se malttoi ihme kyllä olla aivan kiltisti!
PALLO
Siellä se viipeltää

Näyttää ihan jonkun jötkälesuokin kaulalta :'D
Tää on mun mielestä aivan ihana kuva!
 

 

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Laidunelämää

 
Viimeisiä viedään, muutto lähestyy kovaa vauhtia ja perjantaina on aika sanoa hei hei Konginkankaan väelle, pakata hevoset koppiin ja suunnata Saarijärvelle. Aivan varmasti tulee ikävä takaisin, sekä ihmisiä, että heppoja siellä (itseasiassa nyt on jo valmiiksi ikävä!:( Vaikka ei ole edes vielä muutettu... :D). Hyvinkin todennäköisesti ensi kesänä Veera ja varsa lähtevät taas laitumelle sinne, mutta silti tätä kirjoittaessa on jotenkin haikean lopullinen olo. Valitettavasti tämä kesä ei kuitenkaan voinut jatkua ikuisesti. Venytin päätöksen tekemistä mahdollisimman pitkään, mielipide vaihtui pään sisällä kymmeniä kertoja ja viivästytin jo Veeran paluuta Saarijärvelle parikymmentä päivää, mutta jossain vaiheessa oli alettava ajattelemaan tulevaisuutta.
 
Molemmissa talleissa on niin paljon hyvää, joten tahtoisin vaan valita ne kaikista parhaat puolet molemmista ja jatkaa niin kuin tähänkin asti. Realiteetit kuitenkin iskeytyivät jossain vaiheessa päin naamaa ja muistin millainen viime talvi oli. Silloin koin todella raskaaksi kaikkien hevosten hoitamisen, kun palasin tallilta yömyöhään, talo oli pimeänä ja kaikki muut kotona olivat jo nukkumassa, ja samaan aikaan tiesi että seuraavana päivänä odottaa herätys ennen seitsemää. Monena iltana jouduin tekemään kaikkeni, etten nukahtaisi yksin valottomalla kotimatkalla rattiin. Se, että kaikki hevoset on samalla tallilla tulee helpottamaan nyt niin paljon, eikä enää tarvitse potea huonoa omatuntoa siitä, ettei kaikkien luona kerta kaikkiaan millään pysty käymään joka päivä. Mullahan on tällä hetkellä kolme säännöllisesti hoidettavaa & ratsastettavaa, kun valmentajan hevosella menen vähintään sen neljä kertaa viikossa, joten voin sanoa että tallireissuista ei ihan siinä parissa tunnissa selviä...
 
 Vielä tänä syksynä ei ole tuntunut yhtään raskaalta mitkään hevoshommat ja olenkin tehnyt lähes jokaisen iltatallin vapaaehtoisesti Konginkankaalla noin kuukauden aikana, mutta työt ja lukio syövät kyllä todella paljon. Varsinkin se, että kun on niin valtavasti hommaa ja tietää ettei koskaan voi saada kaikkea valmiiksi tehtyä, koska yksinkertaisesti vuorokaudessa ei vaan tunnit riitä. Jostain on pakko karsia ja tavallaan se on valitettavaa, että itse olen valinnut omat hepat ykkösprioriteetiksi. Se minkälaista iloa ja onnea aidoimmillaan etenkin oma varsa tai maastolenkki oman tamman kanssa voi tuoda on kyllä jotain sellaista, minkä vuoksi jaksaa mitä vaan. Se on oikeastaan aika hauskaa miten iloiseksi ihmisen voikaan tehdä niin pienet, mutta omalla tavallaan ne ainakin minulle kaikkein tärkeimmät asiat, kuten se, että molemmat hevoset hirnahtavat minulle tervehdyksen aina, kun astun ulos autosta niiden luona ja se kuinka myrskyisenä iltana oma varsa käyttäytyykin kuin maailman kiltein ja uskollisin kultainennoutaja astellen rinnalla pää alhaalla.
Siitä tietää, että se on kaikki sen arvoista.

Mun ystävät
 
 


Kaunis Veera
Näytän tosi pitkältä tässä kun seison niin paljon Veeran etupuolella :D
Tässä taas mittasuhteet ovat jo normalisoituneet :D