keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Muistoissa


Jatkoaika, jolla elimme ei ollutkaan ikuinen. 


Veeran ensimmäinen vakava ähky oli 2015 keväällä, silloin olimme jo tehneet lopetuspäätöksen, mutta saimme ihmeen ja tamma parantui. Tällä kertaa asiat menivät toisin ja jouduin tekemään äärimmäisen raskaan valinnan Veeran laskemisesta taivaslaitumille. 


Rakkain ystäväni on nyt poissa, mutta kulkee silti aina mukanani. Osa siitä elää yhä Nikan kautta ja se on suurin lahja, jonka olen ikinä saanut. Minun ei tarvitse selvitä yksin, vaan joka kerta kun katson Nikaa, näen Veeran. Silittäessäni sitä tunnen saman silkkisen karvan ja kuullessani sen hörähtävän, voisin vannoa Veeran olevan aivan siinä. 



Kiitos kaikesta rakas Veerani, elämäni hevonen, toteen käynyt unelmani. Nämä vuodet kanssasi ovat olleet elämäni parhaimpia. 


 

11 kommenttia: